Zen ja jongleerauksen taito (kirjoitus vuodelta 2013)

Kehon harjoittaminen kehittää etiikkaa.

’Ei-akateeminen taide, jota on harjoitettu muualla kuin ’akatemioissa’, on kaiken aikaa ylläpitänyt ajatusta erityisestä tiedosta, jota tarvitaan, joka syntyy ja jonka kanssa ollaan tekemisissä silloin, kun harjoitetaan taiteilijan taitoja, ammattina tai harrastuksena, valmiina tai oppilaana.’
-Juha Varto, isien synnit
Tämän kevään aikana olen pohtinut paljon taitoa, oppimista ja myös opettamista. Tämä johtuu tottakai siitä, että olen viimein myös valmistumassa teatterikorkeakoulusta, mutta myös siitä, että toimin syksyn pienryhmäopettajana, erityisopettajan sijaisena, peruskoulusn alakoulussa. Tuon työjakson aikana koin työympäristön, muut koulun opettajat, sekä heidän ajatusmailmansa itselleni todella vieraiksi. Itselleni opettajuus on kokonaisvaltaista toimintaa ja uskon myös, että kun opettaja lakkaa oppimasta, on hänen aika lopettaa opettaminen. Tuntui, että kukaan tuossa koulussa ei jakanut ajatustani. Opettajat tekivät työnsä kuin olivat sen tehneet aina ennenkin. Vaikutti, ettei kukaan ollut kiinnostunut oppilaista. Jo aivan liian moni asia tehdään maailmassamme ja arjessamme muutenkin ainoastaan rahasta, tarpeesta selviytyä. Koin todella pelottavana nähdä todellisuudessa tuon kouluympäristön tilanteen. Muutosta ja jopa muutoksen mahdollisuutta pelätään. Tämä Asko Karjalaisen kirjoitus on mielestäni nykyisin vielä ajankohtaisempi kuin ilmestyessään jo lähes kymmenen vuotta sitten.
’Taantuma alkuperäiseen moraalittomuuteen (syyntakeettomuuden) tilaan työkäytännöissä on ilmeinen ja vallitseva. Yhteisö kuin yhteisö toimii yleensä minimitietoisuuden sosiaalisen koodin pohjalta. Tiedostavan opettajan taantuminen urautuneen yhteisön edessä on luonnollista ja vapauttavaa, joskin negatiivisella tavalla. Tietyt yhteisöt ovat tässä suhteessa kuitenkin eettisessä erikoisasemassa. Sellaiset organisaatiot, joiden tehtävänä on kasvatus ja opetus eri muodoissaan, eivät voi yhtä vapaasti taantua ja rutinoitua. Sellainen on tuomittavaa, koska tällöin organisaatio myös teoriassa menettää kykyään hoitaa tehtäväänsä.
Näihin aikoihin saakka koulujärjestelmä on toiminut joskus hyvin suurelta osin omia periaatteitaan vastaan, niin meillä kuin muuallakin; ikään kuin syyntakeettomuuden tilassa. Kouluorganisaation lapsenaste lienee kuitenkin jo syytä jättää taa ja siirtyä vastuulliseen aikuisuuteen. Aikuisen ja moraaliseen toimintaan kykenevän koulun on opittava tiedostamaan ja kyseenalaistamaan piilo-opetussuunnitelmalliset merkitysrkenteet – ihmisen syyttämisen ja tuomitsemisen sijasta.’
-Asko Karjalainen, ’Kasvatuksen etiikka’ P.Pitkänen (toim.)
Tuntuu hurjalta, että nämä asiat ovat näin selvillä mutta silti mitään ei tapahdu. Onko muutos ja opettamisen ja koulutuksen kehittyminen mahdotonta? On pelottava väite, että jokainen urautuu ja juuttuu lopulta koneen orjaksi. Ymmärtääkseni jo Aristoteles esitti ajatuksen ’All paid jobs absorb and degrade the mind.’ Valitettavasti en löytänyt tätä suomennettuna tähän esseeseen, mutta otan tämän asian esiin koska samasta asiasta on kyse. Antiikista 2010 -luvulle fakta on, että ihminen ei kehity. Ihminen ei opi.
Onneksi tämä on vain ulkoinen näkökulma ja sidoksissa tällä hetkellä olemassa oleviin, jo instituoituneisiin rakenteisiin. Nämä rakenteet olen valmis hyväksymään ’vihollisekseni’. Taistelussa tätä vihollista vastaan, kuten en opettaessa tai arjessanikaan usko negatiiviseen palautteeseen. Pitää pystyä olemaan rakentava. Pitää pystyä tarjoamaan edes ehdotus, kuinka asioita voisi muuttaa. Pitää pystyä uskomaan siihen, että että asiat voivat olla paremmin. Löytää tie, jossa ei tarvitse tuhota rakentaakseen. Elämisen tarkoitus ei saa olla muiden voittaminen ja pisteiden kerääminen. Viisautta, moraalia, luovuutta tai onnellisuutta on turha yrittää mitata sijalukuina tai prosentteina. Ne voi tunnistaa, jos tapaa eheän ihmisen. Sellaisesta huokuu sisäinen levollisuus, lempeys ja ihmisarvon kunnioitus. Viisautta ei voi mitata.
Tämän esseeni otsikko on suora viittaus kirjaan ’Zen ja jousella ampumisen taito’, ja samalla otsake viittaa myös Timo Klemolan ’Taidon filosofia – filosofin taito’ -kirjaan. Molemmissa kirjoissa on mielestäni hyviä ajatuksia, ja sanallistettu oppimista myös varsin ansiokkaasti. Kuitenkin itselleni kumpikin teos myös onnistuu nostamaan ihokarvani pystyyn ja tuottamaan liitutaulun raapimiselta tuntuvia kokemuksia mystifoidessaan oppimista, ja oppimiseen liittyviä proprioseptisten havaintojen kehittymistä. Suhteutan nyt kirjan sisältöä enemmän omiin kokemuksiini jongleerauksen taidon oppimisessa sekä omaan työhöni jongleerauksen opettajana. Koen, että nämä
asiat ovat minulle linkki näiden kirjoissa esitettyjen asioiden reflektoimiseen, sillä tähän minulla on itselläni syvin kokemus ja tieto; lisäksi jongleeruksen ja jousiammunnan ja ollessa fyysisiä, konkreettisen taidon kehittämiseen pohjautuvia lajeja/harrastuksia/ammatteja. Molemmissa yksinomaan fyysisinä pidetyt suoritukset muuttuvat tapahtumiksi, joita sellaisina ei voi enää ymmärtää. Tällä tarkoitan nyt ainoastaan henkilökohtaista, omaan napaan kohdistuvaa kokemusta. Kyseessä on siis tilanne tai tunne liittyen tekemiseen, mitä ulkopuolisin silmin ei voi nähdä, saati ymmärtää. Vastaavia tilanteita on varmasti alalla kuin alalla mutta tämänkaltaisen henkilökohtaisen kokemuksen sanallistaminenkin ainoastaan kykenee vain kertomaan hyvin pienen osan, muttei mitään todellisesta kokemuksesta. Tästä syystä tällaisen kokemuksen avaaminen myös tuntuu hyvin turhalta. En pidä subjektiivisen oppimiskokemuksen sanallistamista muutenkaan erityisen hedelmällisenä, kokemuksen jäädessä kuitenkin pääasiassa oppilaan omaksi kokemukseksi.
Kykenen kuitenkin rinnastamaan oman kokemukseni jongleerauksen taidon oppimisesta näihin molempiin kirjoihin näin jälkikäteen. Tämä oma tieni kohti jongleerauksen taitoon poikkeaa kuitenkin hyvin pitkälti näistä kirjojen esittämistä malleista. Kun aloitin jongleerauksen taidon harjoittelun, oli se luokiteltu yhdeksi sirkusviihteen ilmenemismuodoksi, ilman puhetta taiteesta tai filosofiasta. Jongleerauksen käsite oli halpoja temppuja hetkellisenä viihdykkeenä toisille. Tästä lähtökohdasta aloitin myös oman matkani, ilman opasta, saati opettajaa.
Tällä hetkellä olen tyytyväinen tähän kohdallani olleeseen polkuun kohti jongleerauksen taitoa, vaikka matkalla, jongleerattujen vuosien aikana, on ollut myös lukuisia hetkiä jolloin mielessä on ollut että tämä kaikki olisi ollut varmasti helpompaa, mikäli tiellä olisi ollut opasviittoja ja jopa mystinen zenguruopettaja. Nyt tiedän että oma polkuni, kuten jokaisen toisenkin polku, on uniikki. Ehkä en ole mennyt yhdellä sektorilla kauas, mutta ainakin olen saanut koluttua lähitienoot hyvin laajasti. Löytänyt monta umpikujaa ja löytänyt jopa umpikujienkin arvon.
Aluksi oppilas on kuitenkin aina aloittelija, ja koko aloittelijan historia vaikuttaa hänen toimintaansa, kaikki aikaisemmat taidot joita hän on opetellut. Keho ja mieli, ihminen, on yksi kokonaisuus, ja yhden taidon harjoittaminen ei voi olla vaikuttamatta toisen taidon opetteluun. Koko oppimisprosessi on riippuvainen näistä lähtökohdista. Näistä lähtökohdista aloitin myös oman matkani kohti jongleerausta. Jos kysymme miksi, en oikestaan tiedä, ja matkan alussa kysymys ei ole edes sama kuin mikä se on tällä hetkellä. Tuolloin kyse oli varmasti siitä, että näin jotain joka näytti minusta niin käsittämättömältä ja samalla hienolta, että tahdoin myös oppia mikä on tempun salaisuus – salaisena, sanattomana syynä päästä pätemään, olla jossain parempi kuin muut ympärilläni ja korostaakseni omaa erinoimaisuuttani. Tämä on siis syy miksi aloitin jongleerauksen taidon harjoittelemisen.
Aluksi harjoittelu on imitaatiota ja toistoa. Mikäli taitoa harjoittaessa paikalla on myös opettaja, voi hän myös kannustaa oppilasta yrittämään tuntea, miltä tekeminen tuntuu: mikä kohta kehosta on jännittynyt, missä oppilaan paino sijaitsee. Opettaja voi tämän lisäksi myös fyysisesti auttaa oppilasta hyvän muodon löytämisessä. Näin oppilaan keho saa myös kokemuksen siitä, mitä kohden pyrkiä. Oleellista tässä vaiheessa harjoittelua on se, että kyse on suorittamisesta ja suorituksista, fyysisestä taidosta. Keihäänheitossa ja jongleerauksessa pätemään pääsemisen harjoittelussa ei ole mitään eroa. Taito opitaan fyysisesti, toistamalla liikettä niin kauan, että suoritus alkaa mennä oikein. Taidon oppimisessa oppilaan keho ja mieli käyvät jatkuvaa dialogia maailman kanssa. Kyseessä on aivan kuin vieraan kielen oppiminen: alku on todella vaikeaa, mutta kun kieleen pääsee sisään, tulee nopesti halu käyttää kieltä enemmän ja enemmän. Tässä erityistaidon oppimisessa ikään kuin tematisoimme tämän jokapäiväisen oppimisprosessimme. Antaudumme tietoiseen dialogiin tämän uuden taidon kanssa siten, että lopulta siitä tulee samalla tavalla luonnollinen osa meitä ja liikkumistamme kuin vaikkapa kävely. Pianon soittamisen ja jongleeruksen taidon harjoittelu eivät siis eroa juuri toisistaan. Tässä vaiheessa on myös aivan turha puhua taiteesta. Uskon, että taide syntyy vasta taidon kautta. Ei kaikki puhe tai kirjoituskaan ole runoutta, näin suorana vertauksena kielen oppimiseen. Pidänkin tästä syystä taidekoulujen taideopettamista hyvin kummallisena. Näkisin hyödyllisemmäksi sen, että koulut keskittyisivät opettamaan konkreettisia taitoja. Taiteilijaksi kasvminen vaatii tilaa ja aikaa, kuten Zen-mestariksi kasvaminen. Taiteilija on oman alansa zen-mestari. Nämäkään asiat eivät poikkea toisistaan. Zen-mestarina oleminen ei välttämättä maksa laskuja kuten ei taiteilijuuskaan. Hyvä minkä tahansa taidon hallinta johtaa siihen että se on käytettävissä oravannahkoina.
Taidon harjoittelemisen alkuvaiheessa opiskelijan/oppijan on oltava sitkeä, koska tämä vaihe taidon oppimisessa vaatii suunnatonta kärsivällisyyttä ja epäonnistumisen sietokykyä. Pohjimmiltaan kyse on vain tahdonvoimasta. Moni luopuu taidon harjoittelusta jo tässä vaiheessa. Ehkä taito ei ollut tälle oppilaalle se oikea tie kohti ihmisyyttä, ja onneksi vaihtoehtoja riittää. Koen edelleen erikoisena, että meistä neljästä pikkukylän pojasta kolme valitsi tai löysi elämän filosofiansa jongleerauksen tietä pitkin.
Harjoittelun myötä mielen intentio ja kehon kyky alkavat hiljalleen lähentyä toisiaan, mutta harjoittelu on vielä tulkittavissa ulkoiseksi, sillä oppilas pyrkii toteuttamaan ulkoista muotoa eikä kykene vielä seuraamaan sisäistä, kinesteettistä liikekokemustaan. Taidon oppiminen etenee tässä mielessä ulkoisesta kohti sisäistä. Harjoituksen myötä, taidon kehittyessä tämä sisäisyys alkaa saada yhä hienovaraisempia piirteitä. Sisäinen kokemus syvenee ja avaa yhä uusia ja palkitsevia ymmärtämisyhteyksiä ja samalla ns. läsnäoleminen tulee kokoajan oleellisemmaksi harjoittelussa. Opitut asiat arkipäiväistyvät ja niiden toistaminen on helppoa kuin kävely. Samalla voi antaa ajatusten olla jossain muualla kuin harjoituksessa, ja näin harjoitukset eivät enää olekaan hyödyllisiä. Harjoitteluun voi käyttää paljon aikaa, mutta lopulta mitään oppimista ei tapahdu. Harjoitteleminen ei ole enää harjoittelemista vaan tapa, turvallisuutta luova rutiini. Näin ollen on opittava olemaan läsnä harjoituksessa ja kuuntelemaan omaa kehoa. Tuntuu kuin joka taidolla, kulttuurilla olisi tähän asiaan omat keinonsa, alkaen harjoitustilan siivoamisesta, polvillaan istumisesta, hyppynaruhyppyjen laskemisesta ties mihin silmämunien pesemiseen asti. Itse en näe yhtä harjoitusta toista paremmaksi. Tässä vaiheessa oppimista on oleellista saada mieli pysymään mukana harjoituksissa ja löytämään tähän tarkoitukseen itselleen tai oppilailleen sopivia harjoituksia. Itselleni tähän sopiva harjoitus on ollut matka kotoa harjoitussalille, sama myös toisin päin, pois harjoituksesta arkeen. Enää tätä eroa ei edes aina ole. On kuitenkin päiviä kun tiedän, että minun on harjoitettava itseäni että pystyn olemaan läsnä harjoittelussa, mutta usein tähän riittää kevyt tasapainoharjoitus. Tähän tapaan päätyminen vei itseltäni vuosia, vaihtelin harjoituksia, mutta nykyisin tämä on myös tapa jolla aloitan päivän, joka päivä. ’Seison molempien jalkojeni päällä. Pidän vartaloni suorassa. Nostan jälkiruokalusikan tasapainoon otsani päälle. Lusikka on niin kevyt että joudun keskittymään lusikan katsomiseen ja tasapainossa pitämiseen. Tasapainoa ylläpitävien liikkeiden on oltava pieniä, nopeita ja tarkkoja. Minuutin aikana herkistyn pitämään lusikkaa ja voin tarkkailla kehoani: miltä kehossani tuntuu, miltä lattia tuntuu jalkojeni alla, kuinka hengitykseni kulkee,onko kehoni jännittynyt, mitä voin tehdä että saisin sen rennommaksi mutta silti pidettyä kannatuksen hyvänä. Nousen välillä seisomaan yhdelle jalalle ja tunnustelen miltä tämä tuntuu, pitäen lusikkaa yhä tasapainossa. Vaihdan jalkaa, ja myös asentoa, missä ilmassa oleva jalka on. Nostan polven ylös, siirrän jalkaa sivulle. Heilutan käsiäni ja nostan kädet näkökenttääni. En saa tästä huolimatta päästää keskittymistäni herpaantumaan tasapainotetusta lusikasta. Laskeudun hitaasti istumaan lattialle. Mikäli kehossa tuntuu hyvältä kokeilen päästä siirtymään pitkälleen lattialle koko ajan tasapainottaen lusikkaa, mutta mikäli keho ei tunnu valmiilta, nousen takaisin seisomaan ja lopulta pudotan lusikan korvani taakse. Tunnustelen miltä maailma tuntuu. Tämän jälkeen olen yleensä valmis siirtymään toisiin harjoituksiin. Olen läsnä avaruudessa ja kehossani. Olen valmis aloittamaan harjoittelemisen, työn tekemisen. Ulkopuolinen maailma ei ole enää läsnä.
’Kehotietoisuudessa olemme aina täysin läsnä tässä hetkessä. Kuunnellesssamme kehoamme, ollessamme tietoisia sisäisestä maailmastamme, olemme tietoisia siitä, mitä meissä tapahtuu juuri nyt. Tämä tila ei sisällä ajattelua, ei muistikuvia, ei suunnitelmia, se on paluuta läsnäoloon.’ -Timo Klemola, Taidon filosofia, s. 57
’Henkilökohtaiset kokemukset harjoittelemisessa ilmenevät voimakkaasti kontemplatiivisen harjoituksen herkistämälle keholle, ne eivät ole ilmeisiä ’jokapäiväiselle’ ,harjaantumattomalle keholle mutta ohjaamalla tietoisuutensa kehon kuunteluun voi harjoittelu aikaan saada kokemusten ituja joiden kuuntelemiseen ja tuntemiseen voi alkaa syventyä’ -Timo Klemola, Taidon filosofia
Tämän henkilökohtaisen jongleerauksen taidon tien rinnastaminen taidon filosofiaan ja Zeniin aiheuttaa minussa hymyilyä. Olen kulkenut polutonta polkua ja tiedän mistä kirjat kertovat. En vain ymmärrä kirjojen selkeästi korkeasti arvostamaa tarvetta ns. mestari ja oppipoika -opetusmallille, sillä tämä sulkee helposti dialogin mahdollisuuden, oppimisen ollessa kuitenkin dialoginen prosessi. Ei kukaan ole valmis, ja kun opettaja korotetaan jalustalle, hän helposti lakkaa oppimasta. Tästä alkaa rappeutuminen, jämähtäminen ja korruptio, taistelu aseman ja saavutettujen etujen säilyttämisestä keinolla millä hyvänsä.
Ylipäätään minusta tuntuu, että (yleistäen Timo Klemolan Taidon filosofia -kirjan ja Zen ja jousella ampumisen taito -kirjan toisiinsa, koska koen että niiden käsitys ja näkökulma korostaa Zen- aspektia) vaikkakin molemmissa kirjoissa on esitetty varsin hyviäkin huomioita, heikentää niiden tehoa ja uskottavuutta opettajan, opettamisen ja tämän niin sanotun ’mestaruuden’ mystifiointi. Yksinkertaistettuna Zen ja jousella ampumisen taito -kirjassa tehdään toistolla saavutettavasta ’lihasmuistiin’ oppimisesta mystinen ’se’. Fyysiset teot vaativat toistoja automatioituakseen ja tapahtuakseen ilman ajatusta, niin kuin veitsen ja haarukan käyttö ruokailun yhteydessä. Tämä on meille länsimaalaisille täysin automaattinen toiminto, kun taas puikoilla syöminen voi aluksi vaatia uudenlaista keskittymistä kunnes taito on hallittu ja ruokailija on taas vapaa käymään leppoisaa ruokapöytäkeskustelua Zenistä ja veitsen ja haarukan käytön taidosta. Mukaillen tämän kirjan sanoja, voisi tämä muutos ruokailuvälineistä toiseen edetä näin. ’Jos hän tuntee vastustamatonta kaipuuta tuohon päämäärään, hänen on uudestaan lähdettävä tietä kulkemaan – taiteettoman taiteen tielle. Hänen täytyy uskaltaa ottaa viimeinen askel, jotta hän voisi elää totuudessa niin kuin se, joka on täysin yhtä sen kanssa. Hänestä on uudestaan tultava oppilas, aloittelija, ja käymällä läpi uusia muutoksia hänen on voitettava tien viimeinen jyrkin osa. Jos hän suoriutuu uhkayrityksestä, hän kokee kohtalonsa täyttymyksen kohtaamalla täydellisen totuuden, kaikkien totuuksien totuuden, muotoa vailla olevan alkujen alun, ei-minkään, joka samalla on kaikki, joutuu sen valtaan ja syntyy siitä uudestaan.’
’Tietä päämäärään ei voida mitata. Mitä merkitsevät viikot tai kuukaudet tai vuodet?’ – Eugen Herrigel, Zen ja jousella ampummisen taito
Kun on harjoitellut taitoa tarpeeksi pitkään, ehkä vuosia tai jopa kymmeniä vuosia, henkilökohtaisella oppimisen tiellä tätä aikaa ei voi laittaa kiinni määritelmiin. Itse opiskelen tällä hetkellä kuudetta vuotta kaksivuotiseksi rakennettua teatteriopettajan maisteriohjelmaa. Minä hyväksyn, että olen tarvinnut tämän ajan oppiakseni sen mitä tarvitsen. Ei oppiminen käy kuin kello. Varmasti olisin voinut käydä tarvittavat kurssit oikeassakin aikataulussa, mutta en usko että olisin näin oppinut kaikkea sitä mitä tämä pitempi aika ja tie on eteeni tuonut. Joka tapauksessa harjoituksen myötä kokemuksemme kehosta ja tietoisuudesta alkavat muuttua. Alamme tässä vaiheessa olla tietoisia kehostamme yhä enemmän ja enemmän. Mikäli olemme halunneet kehittyä taidossa, on tietoisuutemme ollut pakko laajentua koko kehon alueelle ja teemme arjen askareita kokoajan tietoisempina kehosta ja sen asennoista. Harjoituksen ajatus laajenee kaikkeen toimintaan. Kehon kuuntelemisen kyky tulee herkemmäksi. Jos oppimisen alkuvaiheessa on elänyt enemmän egon ja sen sisältöjen maailmassa, johtaa taidon harjoitteleminen tuloksiin, joissa kokemus maailmasta muuttuu; ei ole enää egoa vaan itse on yhtä maailman kanssa. Vaikka ajatukseni kuulostaa oudolta, tuntuu tämä lähes ainoalta tavalta sanallistaa asia. Taidon oppimisen kautta kokemus itsestä muuttuu, ja ymmärtäessään ja tuntiessaan oman kehonsa oppii samalla tuntemaan myös ympäröivän maailman ja näin oppimattoman erillisistä asioista tulee yhtä. Jonglöörin näkökulmasta kaikki on jongleerausta. Oppineelle muusikolle kaikki voi olla musiikkia, arkkitehdille arkkitehtuuria ja lopulta jonglöörin ei tarvitse jongleerata, muusikon musisoida tai arkkitehdin arkitehturoida, taidosta on tullut osa luontoa. Kehon ja mielen koettu suhde todella muuttuu harjoituksen myötä. Se, että keho ja mieli ovat yhtä, on harjoituksen kautta saavutettavissa, harjoituksen tulos, saavutus, jonka eteen ihmisen on ponnisteltava. Kun tämä ykseys toteutuu, se antaa perustan sekä eettiselle, esteettiselle että tiedolliselle kokemukselle.
’Kehotietoisuuteen voi syventyä ja voi tulla tietoiseksi yhä hienovaraisemmista kehon sisäisistä aistimuksista. Eli voimme syventyä kehotietoisuuteemme niin, että yhä hienovaraisemmat proprioseptisen informaation vivahteet nousevat tietoisuutemme piiriin.’ Timo Klemola, Taidon filosofia.
Kirjoittaessani tätä esseetä huomaan, että olen syvemmällä jongleerauksen taidossa kuin kirjoittamisen taidossa. En pysty kirjoittamaan ajatuksellisesti puhdasta, aitoa tekstiä. Kirjoitukseni sisältää sinne kuulumattomn sarkasmin sävyn suhteessa elämän filosofioihin, uskontoihin ja henkisiin kokemuksiin. Myönnän tämän vajavaisuuteni. Minulle on helppo rinnastaa henkisyys ja homeopatia. Hyväksyn, että nämä asiat voivat auttaa joitain ihmisiä, mutta siitä huolimatta kirjoituksestani tämän kirjallisen taitoni vajavaisuuden takia voi tulkita ilkeilynä ja sarkastisuutena.
Sarkastisuus on myös yksi aikamme synneistä, jonka ihopoimuihin on niin ihanan helppo kätkeytyä. Läpsäistä ja ratsastaa läskin aallolla auringonlaskuun vaikuttaen jotenkin vain niin nokkelalta. En myöskään ole vielä tarpeeksi kasvanut ihmisyyden taidossa. Tiedostan ja näen virheeni, mutta olen vielä vain ihmisyyden oppilas. Jongleeraus on tuonut minut tähän asti, mutta matka syvempään ihmisyyteen on kesken. Juha Varron sanoin ’osaamisessa ihminen voi osata ajaa pyörällä tai uida, mutta hänelle tuottaa suunnattomia vaikeuksia selvittää näitä tuntemattomalle, mistä uimisessa tai pyräilyssä on kyse. On vaikea löytää periaatetta, joka kuvaisi näitä osattavia asioita. Tietäminen tarkoittaa pelkkien periatteiden hallitsemista, jolloin ihminen katsotaan tietäväksi, vaikka hän ei olisi koskaan toiminut alalla, josta hän tietää. Taitamisessa taitava ihminen kykenee sekä itse selviytymään että myös vaadittaessa ohjaamaan toista, koska hän sekä tietää että on koetellut itse sekä harjaantunut eli toistanut tarpeeksi monta kertaa tiensä.’
Elämän matka vie aikaa ja oppiminen on varsin mukavaa ajanvietettä. Olisi vielä mukavampaa jos tämän ajanvietteen parissa toimivat ymmärtäisivät, että olisi hyvä että molemmilla osapuolilla olisi oltava aikaa: sekä opettajalla että oppilaalla. Opettajan ei pitäisi kiirehtiä, eikä oppilaan mennä asioiden edelle. Tie taitajaksi ja taitajasta taiteilijaksi on pitkä.
’Taitaminen on ymmärretty ihmisen erityisenä suhteena maailmaan. Taitava ihminen on maailmaan vaikuttava ihminen, joka muuttaa maailmaa tavalla, joka on mitallinen maailman kanssa. Ihminen ei tällöin pakota maailmaa omiin kuvitelmiinsa vaan sopeuttaa kuvitelmiaan maailmaan käyttäen hyväkseen hetkittäisistä koettelemisista syntynyttä oivallusta siitä, mikä on maailman mukaista, mikä ei, mikä sopii ihmiselle, mikä ei. Tästä on olemassa pitkä kirjallinen perinne, jossa moraalina, uskontona tai filosofiana jo tiedetään, kuinka olisi toimittava.’ -Juha Varto, isien synnit
Kehon ja käden taito, taide ja mielen harjoitus kulkevat käsi kädessä. Annetaan arvo sille arkiselle hetkelle ja ajalle, jolloin olemme uppoutuneena tekemiseemme. Hetkille, jolloin minun ja maailman ero katoaa. Todellista ymmärrystä ei voi saavuttaa pelkän teoreettisen ajattelun avulla vaan ymmärryksen on synnyttävä sekä kehossa että mielessä: koko persoonassa. Tämä vaatii sekä kehon että mielen harjoittamista. Lopulta tämä johtaa myötätuntoon ja rakkauteen kaikkia olentoja kohtaan. Tämä on mielestäni varsin hyvä pohja kohdata maailma ja siksi taidon opetteleminen on mielestäni varsin kiva juttu.
’Jos ei ole olemassa jakoa minuun ja maailmaan, ei dualismia, silloin ei myöskään jakoa profaaniin ja sakraaliin. Maallinen on uskonnollista, uskonnollinen on maallista. Kehollinen on henkistä, henkinen kehollista. Harjoituksen näkökulmasta jokaisesta arkisesta käden ja kehon liikkeestä tulee pyhä, sacramentum, johon liittyy muutoksen lupaus’ Timo Klemola, Taidon filosofia , s41.

Muutokseen osallistuen,

Rauli Katajavuori 2013

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *